Eroon kodin tuholaisista! Suomen Pest Torjunta palvelee Oulussa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuun alueella

Aikuinen muurahainen on himmeän musta ja keskiruumiiltaan tummanpunaruskea. Koiraat ja naaraat ovat siivekkäitä, työläiset siivettömiä. Hevosmuurahaiset ovat kookkaita, työläinen on 7–12 mm pitkä, kuningatar 15–17 mm ja kuhnuri 9–11 mm. 

Hevosmuurahainen elää havumetsissä ja tekee pesänsä yleensä kuolleiden tai elävien puiden alaosiin. Hevosmuurahainen voi tehdä pesänsä myös rakennusten puurakenteisiin ja aiheuttaa niissä tuhoja jyrsiessään pesänsä puuhun. Siivekkäät koiraat ja naaraat parveilevat alkukesästä, jolloin niitä eksyy myös rakennusten sisäpuolelle.

Aikuinen sokerimuurahainen on musta, noin 0,5 cm:n mittainen muurahainen. Erityisesti makea vetää niitä puoleensa. Ne saattavat ilmestyä keittiöön suurin joukoin keväällä ja kesällä ruokaa hakemaan. Niiden pesä on yleensä ulkona, mutta se saattaa olla myös sisällä rakennuksessa. Silloin niitä esiintyy sisällä talvisinkin.

Faaraomuurahainen on pieni, noin 2 mm:n pituinen, hiekanvärinen muurahainen. Ne pystyvät lisääntymään vain yli 18 asteen lämmössä. Faaraomuurahainen pesii rakennusten kaikissa mahdollisissa rakopaikoissa. Ne syövät pääasiassa eläinperäistä ravintoa.

Aikuinen turkiskuoriainen on tummanruskea, pyöreähkö, 4–6 mm:n pituinen kovakuoriainen, jonka selässä on sahanterää muistuttava kellertävä juova. Sen pinta on hienon ja tiheän karvan peitossa. Tuntosarvet ovat lyhyet, rihmamaiset ja paksuuntuneet kärjestä.

Toukka kasvaa noin sentin kokoiseksi, on väriltään tummanruskea ja taaksepäin suippeneva. Takapäässä on sukastupsu, ja se on selvästi jaokkeellinen eli raidallisen näköinen. Häirittäessä toukka menee kerälle.

Vyöturkiskuoriainen ei kuulu Suomen luontoon, ja se esiintyykin vain lämmitetyssä tiloissa, kuten asunnoissa ja varastoissa. Se piileskelee lattialistoissa, komeroissa ym. pimeissä paikoissa.

Vyöihrakuoriainen on mustahko, turkiskuoriaisia kapeampi, noin 6–9 mm:n mittainen kovakuoriainen, jonka selässä on vaalea raita, jossa on kuusi mustaa täplää. Tuntosarvet ovat lyhyet ja nuijamaiset.
Toukka on ruskea, 12–16 mm:n pituinen, harvakarvainen, ja sen peräpäässä on kaksi ylöspäin suuntautuvaa kynttä. Vuodessa kehittyy yksi sukupolvi.

Vyöihrakuoriainen elää Suomessa luonnonvaraisena kuivissa raadoissa, lintujen pesissä jne. Sen ravinto muodostuu ensisijaisesti kuolleista eläimistä. Kuoriaiset voivat hyödyntää myös ruoantähteitä. Syksyllä niitä saattaa olla ullakolla syömässä kuolleita kärpäsiä.

Aikuinen kuoriainen on 5 mm:n pituinen ja toukka 10 mm:n pituinen. Pilkkuturkiskuoriainen on saman kokoinen kuin vyöturkiskuoriainen, mutta sillä on siivissä kaksi ja niskassa yksi vaalea pilkku (siis yhteensä kolme pilkkua). Toukka on tuuheakarvainen, taaksepäin suippeneva ja kellertävä. Takapäässä on pitkä sukastupsu. Koskettaessa toukka käpertyy kokoon.

Tällä lajilla on yksi sukupolvi vuodessa. Pilkkuturkiskuoriainen on Suomessa luonnonvarainen. Naaras munii lintujen pesiin, ja toukat voivat siirtyä sisätiloihin talvehtimaan.

Aikuinen rohmukuoriainen on 5–6 mm:n pituinen ja mustan- tai tummanruskea. Toukka on noin 10 mm:n pituinen, kiiltävä ja kellanruskea. Takaruumiin kärjessä on kaksi hieman ylöspäin kaarevaa, terävää uloketta.

Rohmukuoriainen leviää koteihin kaupoista, myllyistä ja leipätehtaista.

Rotan vartalo on 10–30 cm:n pituinen, ja hännän pituus on 8–23 cm. Rotan selkä on tumman- tai harmaanruskea ja vatsapuoli vaaleampi.

Rotta suosii kosteita paikkoja. Se kaivautuu mielellään maahan ja asuu myös viemäreissä. Rotta on kaikkiruokainen. Huonosti hoidetut jätepaikat ja lintujen ruokintapaikat houkuttelevat rottia paikalle, ja ne saattavat syödä jopa koiran jätöksiä.

Rotta on tehokas lisääntyjä, ja naaras voi vuodessa tuottaa 30–40 poikasta.

Hiiren vartalo on 7–10 cm, ja häntä 5–9,5 cm:n pituinen. Väriltään kotihiiri on ruskeanharmaa. Pää on pyöreähkö, kuono suippo ja korvat ovat suuret. Rotanpoikasen erottaa hiirestä suuren päänsä ja suurten takajalkojensa vuoksi.

Hiiret ovat aktiivisia illalla ja yöllä. Ne voidaankin havaita helpoiten papanoistaan, jotka ovat noin 7 mm:n pituisia, ohuita, toisesta päästä teräviä ja mustahkoja.

Hiiret elävät yleensä piilopaikoissa ruoan läheisyydessä ja rakentavat pesänsä pehmeisiin materiaaleihin. Naaras voi synnyttää jopa 40 poikasta vuodessa. Kotihiiri viihtyy parhaiten kuivissa tiloissa.

Kotihiirelle kelpaa hyvin monenlainen ravinto. Luonnossa se syö siemeniä, juuria ja muita kasvinosia sekä hyönteisiä. Rakennuksissa asuvat kotihiiret syövät melkein mitä tahansa ruokaa, johon vain pääsevät käsiksi, jopa monenlaisia kodin tarvikkeita, kuten kynttilöitä.

Russakka eli saksantorakka on 8–13 mm pitkä, kellanruskea, ja sillä on etuselässä kaksi tummanruskeaa juovaa. Siivet peittävät takaruumiin kokonaan. Tuntosarvet ovat pitkät, taaksepäin kaartuvat ja rihmamaiset. Jalat ovat ulospäin suuntautuneet, pitkät, ohuet ja okaiset. Naarastorakalla on erikoinen käsilaukkua muistuttava pussi, jossa se kuljettaa muniaan. Munista kuoriutuneet toukat ovat aikuisia muistuttavia, mutta tynkäsiipisiä.

Russakat muodostavat pieniä yhdyskuntia sopivan lämpöisiin (vähintään +20 °C) paikkoihin. Päivisin ne piileksivät kätköissään ja liikkuvat öisin hakemassa ravintoa. Ne juovat vettä ja syövät lähes kaikkea mitä ihminenkin.

Aikuinen riisihärö on 2,5–3,5 mm:n pituinen ruskea ja pitkulainen kovakuoriainen. Niiden etuselän reunat ovat sahalaitaiset. Toukat ovat 3 mm:n pituisia, vaaleita ja muutamia hienoja sukasia lukuun ottamatta kaljuja. Takaruumiin päässä ei ole ulokkeita tai sukasia.

Riisihäröt käyttävät ravinnokseen viljatuotteita, kuivattuja hedelmiä ja muita elintarvikkeita. Riisihärö on myllyjen, suklaa- ja leipätehtaiden haitallisimpia tuholaisia. Se kulkeutuu koteihin tuotepakkausten mukana. Häröt sietävät hyvin kuivuutta, ja siksi ne menestyvät hyvin keskuslämmitystiloissa. Pienikokoisina ne pesiytyvät rakenteiden koloihin ja muihin piilopaikkoihin.

Aikuinen täi on noin 2,5–3 mm pituinen siivetön ja litteähkö loinen, joka on väriltään valkea tai harmaa. Päätäi (Pediculus humanus capitis) elää ainoastaan hiuksissa ja menehtyy ilman ruumiinlämpöä parissa vuorokaudessa. Se kiinnittää hiusten tyveen alle millimetrin mittaiset munansa (saivarit). Se leviää helposti päähineiden, harjojen ja kampojen välityksellä. Ne saattavat tarttua myös päästä toiseen.
Vaatetäi (Pediculus humanus corporis) elää vaatteissa. Vaatetäit munivat vaatteiden saumoihin. Satiainen (Phthirus pubis) viihtyy yleensä alapään karvoissa, ja se leviää sukupuoliyhteydessä. Joskus ne ovat saattaneet levitä märkien pyyheliinojen tai saunaharjojen kautta. Satiainen elää ilman isäntää vuorokauden.

Aikuiseksi kasvanut jauhokoisa on pienikokoinen siivekäs perhonen, jonka ruumiin mitta (siivet suljettuna) on noin 1 cm:n luokkaa. Väritykseltään aikuinen jauhokoisa on harmaanrusehtava, ja koisan siivissä on usein selvästi havaittavia tummia kuvioita.

Aikuinen jauhokoisa on yleensä liikkeellä vain hämärään aikaan ja pysyttelee usein täysin pois näkösältä valoisaan aikaan. Jauhokoisan torjunta on luonnollisesti hankalaa hyönteisen elintavoista johtuen.

Aikuinen keittiökoisa on 14–20 mm:n pituinen. Sen etusiipien tyvet ovat kellertävänharmaat ja kärkiosat voimakkaan ruosteenpunaisen kirjavat. Myös pää on ruosteenpunainen. Tuntosarvet ovat pitkät ja eteenpäin käyristyvät. Toukka on 10 mm:n pituinen. Se on harmahtava, hieman läpikuultava ja ruskeapäinen.

Suomessa keittiökoisa on tuonninvarainen. Se tulee meille kuivattujen hedelmien, manteleiden, pähkinöiden, makeisten ja rohtojen mukana. Naaras munii yllä mainittuihin tuotteisiin. Toukat kehräävät valkoista seittikudosta, johon myös ulosteet kerääntyvät. Täysikasvuinen toukka lähtee koteloitumaan joskus kauaksikin kasvupaikastaan. Se voi valita esimerkiksi kaapin tai taulun takana sijaitsevan rakosen koteloitumispaikakseen. Aikuisia perhosia voi nähdä lentelemässä huoneissa kauan senkin jälkeen, kun saastuneet tuotteet on hävitetty ja säilytyspaikat siivottu.

Aikuinen lutikka on 5–8 mm:n pituinen, leveä, litteä ja ruskeahko hyönteinen. Kauan ilman ravintoa olleet yksilöt ovat vaaleita. Lutikan toukka-asteet muistuttavat aikuista, mutta ne ovat pienempiä ja vaaleampia.

Lutikka eli seinälude on tunnetuimpia asuntojen syöpäläisiä. Se kuuluu laajaan luteiden lahkoon, jonka useimmat lajit käyttävät terävää imukärsäänsä kasvinesteiden tai saalishyönteisten imemiseen. Lutikat ovat erikoistuneet imemään verta, alun perin lepakoista, mutta jo esihistoriallisena aikana ihmisistä. Lähisukuiset lajit ovat edelleen erikoistuneet lepakoihin tai lintuihin. Poikkeuksellisesti asunnoissa verta imevä ludelaji voikin olla lepakkolude, harvemmin lintulude.

Lutikat tarvitsevat jokaiseen viiteen nahanluontiin yhden veriaterian. Lutikka voi elää aikuisena jopa puolitoista vuotta, mikä on pitkä ikä hyönteiselle. Sekä koiraat että naaraat imevät verta. Lutikat imevät verta nukkuvasta ihmisestä, aktiivisimmin noin tuntia ennen aamunkoittoa. Lutikat liikkuvat öisin, päivisin ne ovat piilossa huonekalujen raoissa, taulujen takana, patjan saumoissa tai esimerkiksi runkopatjan rakenteissa. Ne jättävät tummia ulostepilkkuja sänkyjen ja sängynjalkojen alapinnoille ja veripilkkuja lakanoihin.

Ampiaiset ovat noin 2 cm:n pituisia hyönteisiä. Niitä on Suomessa yli 10 lajia, joilla kaikilla on läpikuultavat siivet ja takaruumiissa poikkijuovat ja myrkkypistin.

Ampiaisiin kuuluu sekä yhdyskunta-ampiaisia että erakkoampiaisia. Yhdyskunta-ampiaiset tekevät pesänsä maan sisään, puuhun tai rakennukseen esimerkiksi ullakolle. Yhdyskunnasta talvehtii vain kuningatar, joten pesä on yksivuotinen. Kuningatar herää horroksesta keväällä ja aloittaa uuden pesän rakentamisen. Pesä on usein räystään alla tai ullakolla katon rajassa. Pesä on paperimainen ja useimmiten harmaa. Rakennusaineena kuningatar käyttää puuainesta.

Täysikokoisessa ampiaispesässä saattaa olla tuhansia yksilöitä. Ampiaiset ruokkivat toukkiaan liharavinnolla, esimerkiksi hyönteistoukilla, tai raadonpalasilla. Aikuiset ampiaiset aterioivat kukkien medellä. Loppukesällä ampiaiset kasvattavat koiraita ja kuningattaria erityiskennoissa. Näiden aikuistuttua yhdyskunta alkaa hajota. Työläiset käyttävät kaiken aikansa hedelmien ja muiden makeiden aineiden etsimiseen ja syömiseen, ja niitä etsiytyy makean perässä myös sisätiloihin. Työläiset ja koiraat kuolevat viimeistään lokakuussa.

Aikuinen on noin 1 cm:n pituinen, siivetön, hopeanhohtoinen, taaksepäin suippeneva hyönteinen. Tuntosarvet ovat pitkät ja rihmamaiset. Takapäässä on kolme pitkää sukasta. Toukka on aikuisen kaltainen, mutta pienempi.

Sokeritoukka elää kosteissa ja lämpimissä sisätiloissa: viemäreissä, keittiössä, kylpyhuoneessa ja kellareissa. Sokeritoukka ei viihdy kuivissa ja hyvin ilmastoiduissa paikoissa. Se liikkuu öisin ja valon syttyessä lähtee kiireen vilkkaa piiloon. Sokeritoukka kulkee tilasta toiseen muun muassa putkien läpivientien kautta ja pystyy nousemaan huoneistoihin hajulukkojen läpi. Munansa sokeritoukka laskee rakoihin ja halkeamiin.

Sokeritoukka syö tärkkelyspitoisia aineita. Kylpyhuoneissa sokeritoukat ruokkivat itsensä hiuksilla ja ihokarvoilla, irronneella ihosolukolla ja lialla. Se saattaa jopa jyrsiä reikiä tekstiileihin ja nahkaan. Jos sokeritoukkia on paljon, se saattaa olla merkki kosteusvauriosta, sillä sokeritoukka syö myös homesienien rihmastoa ja itiöitä.

Aikuisen kuoriaisen pituus on noin 3 mm. Museokuoriainen on miltei pyöreä, tummahko, ja sen peitinsiivissä on vaaleita karvojen muodostamia kuvioita. Toukka on noin 4 mm pitkä, ruskea, tiheäkarvainen, ja sen takapäässä on v:n muotoinen karvatupsu. Se tekeytyy aikuisen tavoin kuolleeksi sitä kosketellessa. Sisätiloissa saattaa esiintyä myös muita museokuoriaisen lähisukulaisia, esim. laji, jolla on keltaiset kuviot peitinsiivissä.

Naaras munii lintujen pesiin ja kuiviin raatoihin. Toukat syövät höyheniä ja karvoja sekä kuivia hyönteisiä. Kuoriainen syö siitepölyä. Jos talon räystäillä on lintujen pesiä, saattavat toukat syksyllä vaeltaa huoneisiin, missä ne talvehtivat. Keväällä ne kerääntyvät ikkunoille ja yrittävät palata luontoon.